Koira nimeltä Kira

By Marjukka1 KommenttiaPermalink
Julkaistu: 4.12.2014 klo 19.25.49

Rakas koirani Kira, viralliselta nimeltään Jennigje, kirjoitushetkellä 21kk:n ikäinen, lyhytkarvaista mallia oleva hollanninpaimenkoiranarttu. Kiruliini, Kiratus, Kirtsu, tai lyhyesti K. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, sanotaan. Kiralla on myös nimiä Rähjäriina, KilariKira, Psykoosikoira. Valitettavasti.

Ei kai kukaan koiranomistaja haluaisi kutsua nelijalkaistaan näillä nimillä. Mutta meillä se on todellisuutta. Ainakin vielä toistaiseksi. Kovasti tehdään töitä, että tämä asia muuttuisi. Nopeita ratkaisuja ei tähän asiaan ole, vaan kyse on pitkäjänteisestä koulutusprosessista, joka vaatii omistajalta, eli minulta, pitkänpitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä. Kyllä sitä välillä tuntee itsensä ihan hulluksi, kun tällaiseen hommaan on lähtenyt.

Kira 4,5 kk (kuva: Emiel Nikula)
Miten Kirasta siis tuli rähjäkoira?

Sitä tässä onkin pohdittu niin kasvattajan, muiden koiranomistajien, kouluttajien ja eläinlääkärin voimin. Asia on edelleen hieman mysteeri, mutta jotain selityksiä toki on.

Tässä kuitenkin tiivistetty katsaus historiaan.

Kira oli pentuna rauhallinen, reipas ja rohkea keskivertopentu, joka ei millään tavalla pompannut pentueesta esille. Kira ei ollut päällepäsmäri, eikä hissukka, vaan sellainen aivan tavallinen Musti Koirulainen. Pentutestaajan loppulausunto oikeastaan kiteytti hyvin sekä minun että kasvattajan näkemykset pikku-Kirasta: "Hyvähermoinen, rohkea tyttö. Pennussa löytyy mukava rauha". Siis kyseessä piti kaikinpuolin olla koira, joka soveltuu sellaiselle ihmiselle, jolla ei ole vuosikymmenien kokemuksia koiraharrastuksesta. Kyseessä piti myös olla koira, jossa olisi potentiaalia harrastuskoiraksi ja jopa kisakoiraksi palveluskoiralajeihin.

Kira sopeutui uuteen kotiin hyvin, eikä ensimmäisen kuukauden aikana tapahtunut mitään ihmeellistä, joka olisi saanut hälytyskelloni erityisesti soimaan. Kira ei mielestäni stressaantunut muutoksesta lainkaan, tutkiskeli vain ihmeissään, että mihinkäs sitä ollaankaan tultu. Pikku-Kira oli luottavainen, rento, reipas ja rohkea. Jatkoin jo kasvattajan aloittamaa perusteellista sosialistamista. Matkustimme autolla, junalla, bussilla, ratikalla, lautalla. Tapasimme kivoja ja erilaisia ihmisiä paljon, paljon kivoja koiria. Ihmettelimme lehmiä, hanhia, lampaita. Kira pääsi metsään, rautatieaseman ihmisvilskeeseen. Harjoittelimme erilaisilla alustoilla kulkemista, liukkailta puuportailta metalliritilälle. Kaikki sujui hyvin ja mitään traumaattista kokemusta ei päässyt syntymään. Kira oppi nätisti sisäsiistiksi, eikä yksinolonkaan kanssa ollut ongelmia.


Kiran ollessa 3kk ikäinen lähdimme kuukaudeksi maalle vanhempieni luokse etätyövaiheeni ajaksi. Kaupunkiympäristö vaihtui hiljaiseen ja rauhalliseen maaseutuun. Kira ei stressaantunut muutoksesta tälläkään kertaa. Kira pääsi tutustumaan lehmiin vähän enemmän ja traktorikyytikin tuli tutuksi. Lähdin viikon mittaiselle työmatkalle, jolloin Kira oli ensimmäistä kertaa myös erossa minusta pidemmän aikaa. Sekin meni hyvin. Maalaiselämä kaukana kaikesta oli aika hiljaista, joten sosialistamisessa tuli useamman viikon tauko. Kuukauden puolivälissä kävimme Kiran kanssa paikallisilla markkinoilla ihmettelemässä ihmisvilinää, nähtiin samalla myös muita koiria ja Kira sai rapsutuksia ja silakoita kivoilta ihmisiltä. Kira otti tämän kaiken vastaan luottavaisesti ja innokkaasti. Viikko oli jälleen hiljaiseloa, ja sitten palasimme takaisin Helsinkiin.

Helsinkiin paluun yhteydessä muutin uuteen asuntoon rauhallisemmalle asuinseudulle Helsingissä. Muuton yhteydessä oli muutama kaoottinen päivä, niin kuin muutoissa nyt aina on. Kira joutui myös ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olemaan yksin, vanhassa tutussa asunnossani toki ja vain muutamia tunteja kerrallaan.

Ja sitten räjähti.  Kira stressaantui aivan valtavasti tästä muutoksesta. Ulkona ollessaan se huusi pää punaisena kaikelle ohi kulkevalle, oli se sitten kone, ihminen tai muu eläin. Kira jännitti ulkona olemista niin, että ensimmäisellä lenkillä uudessa kodissa ei malttanut pissata ulkona ollenkaan, vaan kun päästiin takaisin sisälle, se kävi ensi töikseen pissaamassa omalle, tutunhajuiselle pedilleen. Kira oli kuin jatkuvassa hälytysvalmiudessa (tai räjähdysvalmiudessa..), valmiina reagoimaan ihan pienimpäänkin ärsykkeeseen. Koira käyttäytyi aivan kuin se olisi koko sen astisen elinikänsä kasvatettu kaapissa, eikä olisi ikinä nähnyt muita ihmisiä, koiria tai autoja. Uudessa kodissa opetin Kiran uudelleen yksinoloon, joten sen kanssa ei sentään ollut ongelmia, eikä niitä ole tähän päivään mennessäkään tullut.

Minä olin tästä yhtäkkisestä ja erittäin rajusta muutoksesta suorastaan shokissa. Mitä tapahtui minun reippaalle, luottavaiselle ja itsevarmalle holskunpennulleni? Hyvähermoisen tyttökoiran sijaan pitelinkin hihnan päässä tikittävää aikapommia, joka rähjäsi kaikelle vieraalle, joka tuli lähelle. Tämä muutos tapahtui kahdessa päivässä.

Minä olin aivan hukassa ja sormi suussa. Minulla ei ollut hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä jännittyneen ja epävarman koirani kanssa. Ja suuren suureksi häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että toimin niin, kuin ihmiset toimivat silloin, kun tilanne riistäytyy heidän käsistään ja he ovat ihan täysin neuvottomia ja epätoivoisia. Aloin karjua pienelle koiranpennulleni, joka karjui meidät ohittaville ihmisille, pyöräilijöille ja autoille. No, eihän se sellainen auta yhtään koiraa, joka jännittää ohikulkijoita ja on epävarma. Ei yhtään, ei yhtä ainutta tipan vertaa. Entistä epävarmemman koiran lisäksi minä podin valtavaa morkkista, sain muutenkin mieleni mustaksi ja stressaannuin itsekin.Olin jo aivan alusta asti päättänyt kouluttaa Kiraa operantisti, mutta silti epätoivoissani päädyin karjumaan koiranpennulleni. Mikään lukemani pennunkasvatuskirja ei osannut valmistella minua siihen, mitä tehdä, jos yhtäkkiä koirani ei enää pärjääkään tilanteissa, joissa se on ennen pärjännyt.

Onnekseni kasvattajamme kuitenkin käytti myös itse operanttia koulutustapaa ja kasvattajan kontakteilla saimme myös ammattilaisapua nopeasti, alle kuukauden sisällä rähjäämisen alkamisesta. Aloimme työstää ongelmaa pois pääasiassa vastaehdollistamisella sekä varta vasten järjestetyissä treenitilanteissa että ihan arkielämän kohtaamisissa. Eli käytännössä jokaisesta Kiran ihmis-, auto-, mopo- ja koirabongauksesta namihana aukesi. Vähitellen lähdettiin vaikeuttamaan, eli Kiran piti  ensin katsoa sitä jännittävää asiaa, sitten minua ja vasta sitten namihana aukesi. Klassinen ehdollistuminen käännettiin operantiksi ehdollistumiseksi.

Tilanne helpottuikin jonkin verran. Minulla oli nyt selvät sävelet, miten toimia vaikeissa paikoissa. Kirakin alkoi rauhoittua. Ihmisten ja autojen ohitukset alkoivat helpottua, mutta koiraohitukset olivat edelleen valtavan vaikeita. Niistä selvittiin ainoastaan sillä, että tungin kourallisen namia Kiran nenän eteen ja sitten hengitystä pidättäen mahdollisimman nopeasti lyhyeksi pingotetulla hihnalla ohi. Elämä oli edelleen yhtä päivittäisistä lenkeistä selviämistä ja räjähdyksiä tapahtui edelleen säännöllisesti myös ihmisille. Kira oli lenkeillä edelleen jännittynyt ja todella kireä. Treenitilanteissa (joissa oli paikalla useampia koiria) oleminen helpottui sen verran, että pää punaisena kiljuminen kesti enää vain ensimmäisen 5-15 minuutin ajan, ja sitten Kira huomasi, että tilanne onkin ihan ok. Vaikka räyhääminen lakkasikin tämän ajan kuluttua, Kira oli edelleen jännittynyt ja jatkuvasti räjähdysvalmiudessa. Hallituista treenitilanteista ja keskittyneestä zen-fiiliksestä ei ollut tietoakaan.

Alkuvuodesta 2014 pääsimme mukaan koira- ja kissakoulu Heiluvan hännän Koira kontrolliin kurssille. Kurssilla harjoiteltiin itsehillintää ja häiriösiedätystä pääasiassa rauhoittumismakuun kautta. Kiralle siis opetettiin rauhallinen ja rento paikalla makuu ja vähitellen rauhoittumismakuuseen lisättiin häiriötä. Aluksi häiriönä oli minun oma liikkumiseni, mutta vähitellen taitojen karttuessa häiriötä pystyttiin lisäämään, niin että tällä kurssilla lopulta Kira pystyi makaamaan rauhassa, vaikka toinen koira oli vain muutamien metrien päässä.

Rauhoittumismakuusta tuli meille tosi tärkeä työkalu, "pelastusrengas", mutta edelleen arkielämä oli todella vaikeaa kiihkeän ja kireän koiran kanssa. Ohitukset hoituivat edelleen yhtä vaikeasti: lyhyeksi pingotetulla hihnalla, jatkuvasti namittaen ja henkeä pidättäen. Lenkkeilyä Kiran kanssa ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa rennoksi ja rauhoittavaksi puuhasteluksi. Kaikkea muuta, jokainen lenkki oli kuin sotaretki, jolle minun piti psyykata itseäni valtavasti, että edes minulla pysyi tyyni zen-fiilis yllä, tapahtui Kiran kanssa mitä hyvänsä.

Ensimmäiset juoksut lähes vuoden ikäisenä saivat sitten taas uuden ydinpommiräjähdyksen aikaan. Koko juoksuja edeltävä kuukausi oli aivan karmeaa aikaa, jolloin Kira meni täysin tilttiin jo hyvin pienistäkin asioista. Kira alkoi jälleen stressata valtavasti. Pelkästään minun kotiintuloni työpäivän jälkeen laukaisi stressireaktion, Kira alkoi läähättää voimakkaasti ja tassut hikosivat, lattia oli täynnä hikisiä tassunjälkiä. Tässä vaiheessa aloin jo oikeasti huolestua, onko koirallani kaikki ihan hyvin. Sain ajan osteopaatille, Hanna Kiviselle. Ensimmäinen käynti oli aivan kammottava. Vastaanottotila oli eläinlääkäriaseman yhteydessä oleva pieni koppi, johon kuului kaikki odotustilan hälinä ja mekastus. Kira hyppi kirjaimellisesti seinille, ravasi ympyrää koppia kiertäen niskakarvat pystyssä, muristen ja haukkuen. Osteopaatti ei pystynyt edes tunnustelemaan Kiraa kuin muutamia sekuntteja kerrallaan, sillä Kira ei pystynyt asettumaan aloilleen koko 45 min käynnin aikana. Lähdin osteopatiakäynniltä kotiin itkua vääntäen. Yhä edelleen tilanteen miettiminen saa kyyneleet kohoamaan silmiini. Ei ole mitään karmeampaa katsottavaa, kuin rakas oma koira, joka on täysin poissa tolaltaan, stressistä umpikireänä, eikä itse osaa auttaa koiraa yhtään mitenkään.

Kira 1,5v
Kävimme vielä toisen kerran Hanna Kivisen vastaanotolla, tällä kertaa paljon rauhallisemmassa paikassa. Käsittely onnistui rauhallisemman ympäristön ansiosta paremmin, vaikka edelleenkään Kira ei kyennyt olemaan aloillaan kuin muutamia minuutteja kerrallaan. Sen verran kuitenkin selvisi, että Kiran kallon luut olivat jotenkin vinksahtaneet pois paikoiltaan. Osteopaatin mukaan jo se saattoi saada aikaan sen, että "maailma vilisee Kiran silmissä" ja ettei se pysty keskittymään oikein mihinkään. Lisäksi rintarangasta ja selästä löytyi jännitysalueita. Jännitysalueet saatiin auki ja kallon luut paikoilleen. Muutaman päivän kuluttua käynnistä Kiran ensimmäiset juoksut sitten viimein alkoivat, ja niiden myötä elämä Kirankin kanssa jälleen helpotti hetkeksi. Muutaman kuukauden kuluttua alkaneen valeraskauden aikana hormonit tosin saivat Kiran pään jälleen sekaisin ja elämästä tuli uudestaan vaikeaa.

Mistään tähänastisesta opiskelusta ja kurssista ei kuitenkaan oikein löytynyt apua arkielämään. Kira oli edelleen lenkeillä kireänä kuin viulunkieli, aivan kaikkia ohituksia sai aina jännittää, että kuinka tässä käy. Kaikki ulkona tapahtuva toiminta kävi aina sotaretkestä. Elämä oli ahdistavaa ja stressaavaa sekä minulle että koiralle. Halusin harrastaa Kiran kanssa tavoitteellisesti monia lajeja, mutta en pystynyt tekemään mitään koiran kanssa, joka meni tilttiin pienestäkin asiasta. Tämä turhautti minua välillä enemmän ja välillä vähemmän. Arkielämä oli tasaisen vaikeaa, eikä edistystä tapahtunut kaikesta vastaehdollistamisesta huolimatta. Lenkeistä hengissä selviäminen vei aivan kaiken energiani, eikä minulla ollut voimia treenailla Kiran kanssa muita peruskäytöksiä kuntoon. Olimme pattitilanteessa ja tulevaisuus näytti pelkältä ahdistukselta ja kivireen vetämiseltä.

Sitten tein yhden elämäni tärkeistä päätöksistä, ja ilmoittauduin mukaan koira- ja kissakoulu Heiluvan hännän rähjääjien ja arkatassujen kurssille. Tämän kurssin ja BAT 2.0 -metodiin tutustumisen kautta silmäni ovat viimein auenneet ja olen saanut monia tärkeitä oivalluksia, jotka ovat mullistaneet meidän elämämme. Viimein tunnelin päässä alkaa näkyä ihan pienenpieni valon kajastus. Toivon kipinä on syttynyt - ehkä tästä rähjäämisestä sittenkin voidaan vielä selvitä. Ehkä sittenkin vielä joku kaunis päivä pystyn harrastamaan koirani kanssa ihan oikeasti jotain.

Tämä blogi kertoo näistä oivalluksista ja matkastamme kohti rentoa ja rauhallista arkea.


1 comments
  1. Voi vitsi, vau. Löysin nyt teidän blogin ja aion kyllä lukea jokaisen sun tekstin. Oot urhee, kun jaksat yrittää!

    mitteliriia.blogspot.fi

    VastaaPoista